Vanhaa tietoa Titanicista

Julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 15.11.1993

Paluu kotisivulleni                                     

 

Valtamerihöyrylaiva Titanicin traaginen kohtalo on kiehtonut ihmisiä jo yli 80 vuoden ajan. Mielenkiinto lisääntyi entisestään, kun lai­van hylky vuonna 1985 löydettiin. Nicholas Noxon kir­joit­ti, tuot­ti ja ohja­si vuon­na 1987, tele­visios­sakin esitetyn, doku­ment­tielokuvan Ti­tanicin sa­lai­suus. Niinikään tele­visiossa nähtiin tämän vuoden loppu­kesäl­lä erinomai­nen elo­ku­va S.O.S. Ti­tanic. Televisio lie­nee aiheut­tanut mm. sen, että suomenkie­li­seen Ti­tanic -kir­jal­lisuuteen Joensuun kaupun­gin­kirjas­tossa tuli pitkät va­raus­jonot. Minua kui­ten­kin onnis­ti. Kah­mittuani kaupun­gin­kir­jastosta kaiken eng­lannin­kielisen Ti­tanic -kir­jallisuu­den löysin yliopiston kir­jas­tosta Ti­tanic-laivan haaksiri­kosta oivallisen aikalais­ku­vauksen (Lawrence Beesley, Titanic. Porvoo 1913.). Muis­tel­man erin­omai­suus on toki aiem­minkin ollut tie­dossa, sillä sen kirjoit­taja on yksi em. S.O.S. Titanic elokuvan keskei­sistä sanka­reista, joka onnekkaasti pääsi pelastusveneeseen. Kun yleensä esitellään uutta kir­jal­lisuutta, palautta­kaamme mie­liin, että on sitä osat­tu ennenkin.

 

Olympic, Titanic ja Gigantic

Titanic rakennettiin aikana, jolloin teknologia kehittyi nopeasti. Kek­sit­tiin auto, lentokone ja jopa langaton lennätin. Ajan suuruu­den tunsi myös laivayhtiö White Star, joka vuonna 1907 tilasi Atlantin‑ylitykseen kolme val­tame­ri­ris­tei­li­jää. Jo laivojen nimet ovat osoitus aikakauden vahvasta itse­tun­nosta: Olym­pic, Ti­tanic ja Gi­gan­tic. Näistä Olympic oli onnekkain ja sai pur­jehtia pi­sim­pään, aina vuoteen 1935 saakka, jolloin se vanhentuneena pois­tet­tiin liikenteestä ylitettyään Atlantin yli 500 kertaa. Gi­gan­tic ris­tit­tiin Ti­tanicin haak­siri­kos­ta nöyr­tynee­nä Bri­tan­ni­cik­si ja se laskettiin vesille vuonna 1914. Kaksi vuotta myöhemmin se törmäsi saksalaisten miinaan ja upposi. Kato­avaista on maail­man kunnia! Kaik­kitie­tävä Encyclo­pædia Bri­tanni­ca (1992) ei enää mainit­se Olympi­cia eikä Britanni­cia. Sen si­jaan Ti­tanic tulee säilyt­tä­mään asemansa tragedi­an symbo­li­na.

 

Southamptonista New Yorkiin

Englantilaisen matemaattisten aineiden opettajan Lawrence Beesleyn sanoin kerrot­tuna Ti­tanicin his­to­ria on lyhy­es­ti seu­raa­va: "Höy­ry­laiva Ti­tanicin ra­ken­sivat herrat Hart­land & Wolf hyvin­tunne­tul­la tela­kal­laan Ku­nin­gatarsaarel­la Belfas­tissa, rin­nakkain sisar­laiva Olym­pi­cin kans­sa. Näi­den kahden laivan koko oli niin pal­jon enti­siä suurempi, että erityi­sesti suunni­teltuja puuse­päntyöpajo­ja ja höyrypannu­pajo­ja valmis­tettiin nii­den rakenta­mista varten, ja niitä varten luovutettiin alue, jossa oli ennen ollut kolme kokonaista raken­nuste­lakkaa. Titanicin emäpuu asetet­tiin paikal­leen maalisk. 31 p. 1909 ja laiva lasket­tiin vesille toukok. 31 p. 1911. Kauppa­kamarin viranomaisten tarkastus tapah­tui maalisk. 31 p. 1912 Belfastis­sa, ja laiva saapui South­hamptoniin huhti­kuun 4 p. ja lähti seuraa­vana keski­viikko­na, huhtikuun 10 p. neitsytmat­kal­leen New Yor­kiin, mukanaan 2208 mat­kustajaa ja täysi miehistö. Se saapui Cherbourgiin samana päivänä, Queenstow­niin tors­taina, josta lähti New Yorkia kohti samana päivänä iltapäi­vällä, aikoen pääs­tä perille seuraava­na keski­viikkoaamuna. Mutta sinne se ei mil­loinkaan saapu­nut. Se törmäsi jäävuoreen sunnuntai-ilta­na klo 11.45, 41o 46, pohj. lev. ja 50o 14, länt. pit., upoten puoltakolmatta tuntia myöhemmin; 815 matkustajista ja 688 mie­histöstä hukkui, ja 705 pelasti Carpatia."

 

Lawrence Beesleylle matka oli osa lomamatkaa, jonka hän suunnitteli suorit­ta­vansa halki Yhdysvaltain. Vaikka hänellä olikin "vain" 2. luokan matkus­tajapaikka, mat­ka Titanicilla oli to­del­lis­ta lo­man­viet­toa. Laiva oli paitsi suu­rin ja lois­tok­kain myös turval­li­sin. Se oli kak­si­poh­jainen ja se oli jaettu 16 ve­denpi­tävään osas­toon. Sitä pidettiin ylei­ses­ti uppoamattomana.  Sen kulku oli suuremman tila­vuuden joh­dosta tasai­sempi kuin sen sisaralus Olympi­cilla, jota matkustajat olivat kuvailleet "mukavim­maksi laivaksi, mitä oli olemas­sa".  

 


Meri oli tyyni ja matka joutui ripeästi. Beesley vietti paljon aikaa joko lukien laivan kirjastossa tai kirjoittaen ystävilleen kirjeitä. Kirjaa Beesley luki myös laivan törmätessä jäävuoreen. Beesley kuvaa tunteneensa törmäyksen "tavallista tun­tuvammalta jousipatjan heilautukselta". Syynkin hän osaa liike-energiaa tuntevana hyvin selittää. "Titanic törmäsi jäävuoren yli miljoonan jalkatonnin painol­la; sen pohjalevyt eivät olleet tuumankaan paksut, - jäävuori leikkasi ne halki kuin veitsi paperin. Olisi ollut parempi, että laivamme olisi kallistu­nut ja viskannut meidät lattialle, sillä se olisi osottanut levyjen olevan siksi vahvoja, että ne olisivat edes hiukkasen kyenneet vastustamaan iskua, ja kaikki mukana olleet olisivat pelastuneet." Nyttemmin, hylyn löydyttyä, tutkijat ovat voineet tode­ta Beesleyn olleen oikeassa. Titanicicin poh­ja­pans­sa­rit oli tehty aivan liian heikoiksi ja huonosta metallista. Jousipatjan heilautuksen aikana jäävuori repäisi 269 metriä pitkään laivaan yli 90 metriä pitkän aukon rikkoen viisi vedenpitävää osastoa.

 

Onnettomuus ilman paniikkia

Joukkokäyttäytymistä tutkivat ovat ihmetelleet matkus­tajien rauhallisuutta törmäyksen tapah-duttua. Titanicin haaksirikko tunne­taankin "onnettomuutena ilman paniikkia". Matkusta­jat tiesivät, että pelastus­veneitä oli aivan liian vähän ja laivan uppoaminen oli hyvin nopeasti ilmisel­vää. Tästä huolimatta miehet olivat haluttomia siirtymään pelastusveneisiin ennenkuin kaikki naiset ja lapset oli saatu toi­mitetuksi kannelta veneisiin. On kertomuksia 1. luokan miespuolisista matkus­tajista, jotka huomatessaan pelastusveneiden riittämättömyyden, kävivät vaihta­massa parhaat vaatteet yllensä kuollakseen tyy­likkäästi. Matkustajien rauhal­lisuuteen Beesley antaa uskottavan selityksen, sillä laiva ei suinkaan ollut uponnut ja olosuhteet olivat ihanteelliset: "Täysin tyyni ilma, loistava tuikkiva tähtitaivas; laiva joka oli pysähtynyt kaikessa rauhassa, ilman merkkejä onnettomuudesta - ei ollut jäävuorta näkyvissä, ei aukkoa laivan kylessä, josta vesi tulvasi, ei mitään ollut särkynyt, ei mitään epäjärjes­tyksessä, ei hälinää, ei kauhua, ei liikettä, ottamatta lukuun kävelyaskelei­ta." Meidän yhteiskunnallista tasa-arvoa kannattavien lienee vaikea ymmärtää, että 1900-luvun alun ihmisillä oli niin tarkkoja sääntöjä, joita he eivät voineet olla noudattamatta edes kuolinhetkellään. Beesley kirjoittaa: "Juuri silloin saapui paikalle eräs upseeri ensi luokan kannelta ja huusi: ´Kaikki naiset ja lapset menevät alas seuraavalle kannelle, ja kaikki miehet jäävät pois veneistä.´ Miehet väistyivät ja naiset astuivat alas noustakseen veneisiin seuraavalta kannelta. Luulen, että jotenkin näihin aikoihin pelastusvenepuuha ja vaimojen erottaminen miehistään sai meidät vähitellen aavistamaan vaaraa olevan käsillä, mutta se ei vaikuttanut mitään muutosta väkijoukon käytökseen; he olivat yhtä valmiit noudattamaan määräyksiä ja tekemään mitä oli tehtävä, kuin he olivat olleet kannelle tullessaankin. Heillä oli synnynnäinen kunnioituksentunne lakia ja järjestystä ja vanhoja tapoja kohtaan; sen he olivat saaneet perinnöksi esi-isiltään. He toimivat epäpersoonallisesti, vaistomaisesti, perinnäistottumuksesta." Tälläistä velvollisuudentuntoa noudattivat myös laivan orkesteri, radiosähköttäjä Jack Philips ja lukuisat muut laivan henkilökunnasta, jotka loppuun saakka suorittivat heille kuuluvia tehtäviään.

 

Ainoastaan naiset ja lapset


Kuten tiedetään pelastusveneitä Titanicilla oli aivan riittämättömästi, joskin voimassaolleen merilain (1894) edellyttämä määrä. Sekin, että ensimmäiset veneet päästettiin vesille vajaina oli kapteeni Edward Smithiltä annettu harkittu määräys. Tällä tavoin veneet saatiin nopeammin ja turvallisemmin veteen kuin aivan täysinä. Veneiden oli tarkoitus pysyä laivan lähellä ja ottaa lisämatkustajia laivan lastiovien kautta. Valitettavasti tämä suunnitelma ei toteutunut. Eräissä osin laivaa pelastusveneet laskettiin puolityhjinä senkin vuoksi, ettei lähettyvillä ollut enempää naisia ja lapsia. "Muutamat miehet olivatkin asettuneet vaimojensa kera veneisiin istumaan - he olivat nuoria miehiä, jotka olivat olleet vasta moniaita viikkoja naimisissa ja olivat nyt häämatkallaan- ja niin he olivat tehneet ainoastaan siitä syystä, ettei naisia ollut enää saatavissa. Mutta siinä toimivan upseerin jyrkkä määräys: ´Ainoastaan naiset ja lapset´ pakotti heidät astumaan kannelle takaisin." Melkoista kansalaistottelevaisuutta! Mutta oliko näin jyrkkä jako oikein? Beesley pohtii: "Oliko paikallaan erottaa isä perheestään ja vaimostaan ja jättää nämä pennittömiksi, tai erottaa nuori aviomies vaimostaan muutaman viikon yhteiselämän jälkeen; samalla kun pelastettiin vallasnaisia, joilla oli vähän sukulaisia." Määräys, että pelastettiin ensiksi naiset ja lapset ei ollutkaan "meriasetuksissa vaan ihmisluonnossa". Pelastettavien miesten valinnassa Beesleyllä olisi ollut selkeät valintakriteerit: "Jos vertauksia olisi tehtävä, niin näyttäisi todella paremmalta että sivistynyt, hienoluonteinen mies olisi ennemmin ansainnut pelastua kuin sellainen, joka oli hätäpäissään turvautunut väkijuomiin vaaran hetkellä."      

 

Ihmisluonnon määräys toteutui verraten hyvin. Miespuolisia hukkuneita oli 1347 ja naispuolisia "vain" 156 ja näistäkin moni siksi, ettei halunnut jättää aviopuolisoaan. 1. luokan matkustajista pelastui 63 %, 2. luokan 39 % ja 3. luokan 26 % sekä miehistöstä 22 %. Sanomalehti Karjalatar julkaisi jo 18.4.1912 luettelon mukanaolleista suomalaisita. 56 suomalaisesta pelastui 21. Valta-osa suomalaisista oli 3. luokan matkustajia.

 

Syyllinen

Kuka oli syyllinen? Myös tähän kysymykseen Beesley etsii vastausta sangen objektiivisesti. Sinänsä vastaus on yksiselitteinen: Laivan kapteenilla Edward Smithillä oli laivassaan ehdoton valta. Hän määräsi laivan nopeuden ja hänellä oli yksin valta päättää oliko nopeutta hiljennettävä jäävuoria lähestyttäessä. Lisäksi hän sai todistettavasti ainakin kolme varoitusta jäävuorista, joskaan ei niiden määristä. Beesley asettaa kyseenalaiseksi syytökset, että laivayhtiön johto, ennen kaikkea J. Bruce Ismay, olisi kehottanut kapteenia pyrkimään nopeusennätykseen. Tälläisen käsityksen saa esim. elokuvasta S.O.S. Titanic ja sellaisia väitteitä esitettiin myös sanomalehdissä, mm. Karjalattaressa. Beesleyn perustaa tietonsa siihen, että Titanic ei 21 solmun huippunopeudellaan mitenkään voinut lyödä huomattavasti pienemmän ja nopeamman, 26 solmua kulkevan Mauretanian aikoja. Beesleyn väitettä tukee myöhempi tutkimus (Michael Davie, The Titanic. The full story of tragedy. London 1987). Matemaattisen koulutuksen saanut Beesley ottaa kapteenin puolustukseksi myös todennäköisyyden. "Jättäkäämme ensiksi ajatuk-sistamme se tosiasia, että Titanic törmäsi jäävuoreen ja upposi, ja miettikäämme ainoastaan sellaisen tapauksen mahdollisuutta. Jäävuori on pieni, se ottaa hyvin vähän sijaa verrattuna valtameren äärettömään ulappaan, jossa se liikkuu; samoin on toisen pienen kappaleen kuten esim. laivan siihen osuminen ja sen johdosta uppoaminen myöskin hyvin pieni mahdollisuus: siinä on tosiaankin ainoastaan yksi mahdollisuus miljoonaa vastaan. Tämä ei ole mikään kuvaannollinen lauseparsi: se on vakuutusyhtiön käyttämä todellinen hukkumisen vaara jää-vuoriin törmättäessä. Tämä yksi mahdollisuus miljoonasta hukutti Titanicin." Lisäksi kapteeni Smith noudatti nykytermein ilmaistuna vain "maan tapaa". Kaikki muutkin laivat ajoivat sumussa ja jäävuorialueilla mahdollisimman nopealla vauhdilla. Laivoilla ei ollut tapana törmätä jäävuoriin. Vuodesta 1894 vuoteen 1912 oli englantilaisissa laivoissa hukkunut ainoastaan 10 henkeä. Vauhti sopi ajan henkeen ja itsetuntoon. Asiakkaat vaativat nopeita laivoja ja suurempia mukavuuksia. Hidaskulkuisten laivojen suosio oli voimakkaasti laskenut ja ne tuottivat yhtiöilleen suuria tappioita. On selvää, että suosittiin rohkeita ja uskaliaita päälliköitä.